Perehdyin osana uskonnontutkimuksen kandidaatintutkielmaani perusteellisesti erään suomalaisen puolueen ohjelmaan ja verkkoviestintään: verkkosivuihin, podcasteihin, sekä Telegram-kanavaan ja Discord-serveriin, joiden avulla pidetään yllä matalan kynnyksen yhteyttä kentälle, siis kansalaisiin. Puolueena viestityssä materiaalissa vilisi ponnekkaat vaatimukset luonnonsuojelualueiden lisäämisestä, kulutuksen laskemisesta luonnon kantokyvyn tasolle, suomalaisen luonnon puolustamisesta ulkomaisilta kaivosyhtiöiltä, vahvemmista eläinoikeuksista, nelipäiväisestä työviikosta sekä Suomen ja Israelin välisen asekaupan välittömästä lopettamisesta.

Podcastissa puolueen aktiivit hahmottelivat vihreän siirtymän tiekarttaa, ja blogikirjoituksissa suhtauduttiin avoimen penseästi kerskakulutukseen ja loputtoman talouskasvun ideologiaan. Telegram-kanava tulvi kutsuja yhteisölliseen toimintaan, kuten urbaaneihin kuntoilukokoontumisiin sekä patikointireissuille kansallispuistoihin. Suomalaisilla metsillä onkin puolueen sydämessä erityinen paikkansa.

Varsin kannatettavan kuuloisia hankkeita ja reipashenkisiä asenteita, eikö?

Vaikka löydökseni mukailevat vihervasemmistoblokin viime vuosien kestoteemoja, edustavat ne itseasiassa vuonna 2025 puolueeksi rekisteröidyn avoimen fasistisen ja rasistisen Sinimustan liikkeen visiointia paremmasta yhteiskunnasta.

Kandidaatin tutkielmani rajautui Sinimustan Liikkeen luontosuhteeseen puolueen verkkoviestinnässä. Yllätyksekseni en löytänyt aineistoistani tämän päivän ilmeisimpiä ilmastoestämisen muotoja, joista äärioikeistolaisia ryhmittymiä tyypillisesti syytetään. Ilmest-tutkimusryhmän mukaan ”Ilmastoestämistä voi olla sekä suora ilmastonmuutoksen kieltäminen että hienovaraisempi ilmastotoimien viivyttely ja ilmastopolitiikan painoarvon väheksyminen”. Päinvastoin Sinimusta Liike puhui luonnonsuojelusta fanaattisesti kuin avoimesti ihailemansa, edesmennyt kalastaja ja yhteiskunnallinen keskustelija Pentti Linkola konsanaan.

Sinimusta Liike -puolue myöntää eräässä podcast-jaksossaan, että vielä vuosikymmen sitten äärioikeistolaisessa kulttuuriyhteisössä saatettiin kieltää koko ilmastonmuutos, mutta tänä päivänä sen todellisuudesta vallitsee jo selvä konsensus. Niin ikään luontokato on Sinimustalle Liikkeelle totta ja tätä päivää.

Luonnonsuojelulla erotutaan myös muista poliittisen radikaalin oikean laidan ryhmittymistä. Taannoisessa puoleen perinteeksi muodostuneessa vappupuheessa puolueen aktiivi julisti: ”Jos esimerkiksi haluat maahanmuuttajat pois Suomesta, mutta suomalaisen luonnon suojelu ei oikein nappaa, paikkasi on jossain muussa puolueessa.”

Olisi naiivia kuvitella, että huoli ylikulutuksesta, elämämme perustavien resurssien hupenemisesta, käsitys luonnon itseisarvosta tai kansallismaisemiemme suojeluinto olisi tästä iäisyyteen liberaalien, progressiivisten kansanliikkeiden yksinoikeutta. Ihmisen aiheuttama ekokatastrofi hivuttautuu alati lähemmäs tavan kansalaista, lähemmäs kuin kaukaisten rantalomakohteidemme kuolettavat helteet, likemmäksi kuin oman maamme kamaralla globaalin sellunhalpuutusrallin vuoksi hävitetty ikimetsä tai kaivosteollisuudelle uhrattu aapasuo.

On vain ajan kysymys, milloin tuttujen lintulajiemme katoaminen, toisaalla liian vähälumiset ja toisaalla liian lumiset talvet, rehevöityneet, kuivuuttaan vetäytyvät rantaviivat ja niitä reunustavat aavemaiset hakkuuaukiot yllyttävät suomalaiset astumaan massoittain uskottavampaa ympäristöpolitiikkaa vaativaan rintamaan. Silloin näihin vaatimuksiin rynnätään vastaamaan kilvan politiikan kentän jokaiselta laidalta, äärimmäisiä myöten.

Sinimusta Liike joutui siistimään räikeimmät ihmisoikeusloukkauksensa – siis viime vuosien terävimmät keihäänkärkensä - puolueohjelmastaan ryhtyäkseen siksi pienpuoleen rääpäleeksi, joka se nyt on. Liikkeen masinoima taannoinen Paluumuutto -marssi Helsingissä keräsi arviolta vaivaiset pari sataa osallistujaa, jotka marssinsa päätteeksi jakoivat lapsille rasistisia tarrojaan. Liikkeen etnonationalismikiihkoilu on massoille lähinnä vieraannuttavaa hörhöilyä, ja naisia puolue ei osaa puhutella senkään vertaa. Sen verran häiritsevää äärioikeiston hakaristilippujen heiluttelu julkisissa tiloissa on kuitenkin ollut, että jotkut viimeisistä elossa olevista sotiemme veteraaneista ovat vedonneet kansaan tällaisen häpeällisen sekoilun lopettamiseksi.

Piskuisesta Sinimustasta Liikkeestä tai sen populistisesta ekofasismista ei ehkä äkkiseltään uskoisi olevan vakavasti otettavaksi haastajaksi vallitsevalle yhteiskuntajärjestyksellemme.

Kuitenkin juuri poliittisen eliitin ja sen suojissa koskemattomuuden kokemuksessaan hykertelevän liberaalin keskiluokan ylimielisyys ja välinpitämättömyys ovat fasistisen liikehdinnän väkevintä polttoainetta. Sinimustan Liikkeen aktiivi toteaakin vuoden 2025 itsenäisyyspäivän puheessaan: ”Sinimustan Liikkeen olemassaolo rekisteröitynä puolueena on shokki, johon on jo turruttu. Overtonin ikkuna liikkuu tutkitustikin shokeeraamalla.” 

Lisäksi Sinimusta Liike on varautunut strategisesti todennäköisimpiin ilmastoskenaarioihin. Se on sekä aikaansa että verrokkejaan edellä ja navigoi jo sujuvasti potentiaalisen kannattajakuntansa huomisen tunnemaastossa. Kun suomalaiset viimein itkevät tärvellyn kotimaansa – siis valtiota kannattelevan ekologisen perustansa – perään, Sinimusta Liike tulee tarjoamaan oman reittinsä sen kunnianpalautukseen. Sinimustien luonnonsuojelutaru on voittajien taru: ketterä ja seksikäs – ja tarttuu yleisöönsä etenkin raskaan teoreettista, akateemisen ylimielistä ja tappiomielialan värittämää vasemmistonarratiivia tehokkaammin.

Sinimustan Liikkeen käsitys sukupuolten välisestä tasa-arvosta on kuin tunkkainen tuulahdus 1800-luvun Yhdysvaltojen periferiaa ja vetoaa manosfäärin pauloihin joutuneisiin nuoriin miehiin. Ihanneyhteiskunnassaan hoivaan tunnutaan suhtautuvan ehtymättömänä luonnonvarana ja itsestäänselvyytenä, kohdullisiin kuin viljelysmaana, jota kultivoimalla hypermaskuliininen yhteiskunta uusintaa itseään. Binäärisen sukupuolijärjestelmänsä ja heteronormatiivisuutensa ulkopuolelle jääviä ihmisiä liike ei tunnista olevan olemassakaan.

Radikaalioikeisto kasvattaa kannatustaan läpi koko läntisen maailman. Se on vallannut Euroopan, ja Saksassa äärioikeistopuolue AfD on kannatusmittauksissa maan suosituin puolue – siis vain kahdeksan vuosikymmentä toisen maailmansodan julmuuksien jälkeen.

Sinimusta Liike ei ole sattumanvarainen häiriö, vaan saman kaltevan pinnan jatkumoa – äärioikeistolaisen logiikan ilmentymä, osa kehityskulkua, joka tekee autoritaarisesta helvetinloukusta liberaalia tasa-arvoutopiaa todennäköisemmän kohtalomme.

Niukkuuspolitiikan, taloudellisen epävarmuuden ja näköalattomuuden yhteys äärioikeiston suosioon on jo varsin hyvin tunnettu. Kun politiikka ei kykene tarjoamaan materiaalista turvaa eikä uskottavaa kuvaa paremmasta tulevaisuudesta, se voimaannuttaa liikkeitä, jotka tyrkyttävät monimutkaisiin ongelmiin pelkistettyjä olkiukkoja ja autoritaarisia ratkaisuja. Myös edellä mainittu AfD:n nousukiito Saksassa kumpuaa Ylen haastatteleman Ulkopoliittisen instituutin tutkijan Tuomas Isomarkun mukaan turhautumisesta ja pettymyksestä, -30-luvulta tuttua poliittista koreografiaa mukaillen.

Demokratiaan pettyneitä riittää ajassamme, myös kotimaassamme. Sinimustan Liikkeen kannatuskortteja kerännyt liikkeen nuori aktiivi kertoi Yle.fi-artikkelissa: ”– Esimerkiksi nuoret vihreät äänestäjät allekirjoittivat niitä [Sinimustan Liikkeen kannatuskortteja] aika paljon. Vaikka he ovatkin monesta asiasta eri mieltä, he ovat tyytyväisiä, että myös oikealta äärilaidalta löytyy vihreä vaihtoehto.”

Tällaista vihreiden nuorten protestointia on vaikea osoittaa todeksi, mutta ei ole tavatonta, että demokratiaan pettyneessä ympäristöliikkeessä sorrutaan aika ajoin ehdottamaan kansalaisten perustavinkien vapauksien radikaalia rajoittamista luonnonsuojelun nimissä. Näin on toimittu ennenkin. Rauhan pamfletteja nuoruudessaan kirjoittanut, aiemmin mainitsemani kalastaja Pentti Linkola radikalisoitui ja kuvasi tätä prosessia Toisinajattelijan päiväkirjasta -teoksessaan: ”Omasta puolestani olen entisenä nyyhkypasifistina seuratessani viimeisen vuosikymmenen kiihtyvänä ja pidäkkeettömänä vyöryvää tuhoa päätynyt näkemykseen, että muuta todellista luonnonsuojelua ei ole kuin sellaista, joka turvautuu väkivaltaan”.

Linkola ehti elämänsä aikana todistaa mittavan tuhon kotikontujensa elonkirjossa, hyvän pätkän kuudetta globaalia massasukupuuttoaaltoa, horjuvia ruoantuotantoketjuja ja vesipulaa. Hän profetoi nyt käsillä olevan katastrofin, jonka nykynuoret perivät edeltäviltä polvilta. Jos Linkolalla oli syynsä pettyä ihmiskuntaan, niin on siihen syynsä tulevaisuuden ihmissukupolvillakin: kolme astetta esiteollisesta ajasta lämmennyt, kaikin tavoin epävakaa planeetta autonomisine aseineen ja muine helvetillisine vitsauksineen.

Vähemmästäkin pettymyksestä istutaan kaduilla tai sotketaan eduskuntatalon pylväitä. Tällaiset nykynuorten pettymyksen purkaukset on vielä joten kuten ymmärrettäviä, ylipäätään suhteellisen terveitä reaktioita aikuisten sairastuttamaan maailmaan. Mutta jos tämän päivän aikuiset kanavoivat pettymyksensä äärioikeiston valtaan äänestämiseen, mitä vielä tekevätkään nämä kaduilla istuneet nuoret joskus aikanaan?

Emme voi vaatia yksin luonnonsuojelua politiikkamme keskiöön, sillä se yksinään ei enää erota progressiivisia liikkeitä autoritaarisista. Siksi inhimillisten pyrkimysten päämääräksi on asetettava hoiva, ja hoivan piirin on katettava myös muu luonto. Pelkkä huoli ympäristöstä ei automaattisesti johda solidaariseen, vapaaseen ja elämisen arvoiseen elämään.

Vaikka hoiva onkin läpi elonkirjon ilmenevä evolutiivinen voima, se ei tyhjene vain rajatulle osalle lajiamme tai yhdelle kromosomiyhdistelmälle langenneeksi biologiseksi pakkoajatukseksi ja siten itsestäänselvyydeksi. Hoiva on paitsi elinehtomme, elämää itseään kannattelevaa aktiivista toimintaa ja jokaisen ihmisen moraalinen valinta, myös poliittinen, kulttuurinen periaate. Sillä torjumme näköalattomuutta, vallan ja vaurauden keskittymistä yhä harvemmille, väkivaltaista, hypermilitarisoitunutta ja vainoharhaista yhteiskunnallista liikehdintää, biosfäärin tuhoa ja sen epäoikeudenmukaista maksattamista heikoimmilla.

Hoivalla – siis teoilla –  tarjoamme valoisamman vaihtoehdon äärioikeistolaiselle tulevaisuudelle. Sellaisen mahdollisuuksien horisontin, metatarinan, joka on äärioikeiston narratiivia uskottavampi, sen houkutusta vahvempi. Hoiva on jokaisen hyvinvoinnin asettamista ponnistelujemme päämääräksi. Se on keskinäisriippuvuuksien tunnustamista, läpikotaisin suhteisen olemuksemme vaalimista, reiluutta, kohtuutta, vastuunkantoa, toista kohti kurottamista, kannatelluksi tulemista - ja siksi vapautta, kaikille.

Hoiva on vaihtoehto pettymysten politiikalle. Hoiva Festissä 10.-11.10.2026 keskustelemme siitä, mitä hoiva tarkoittaa politiikan päämääränä.

Carlina Carpelan

Kirjoittaja on teologian ja uskonnontutkimuksen maisteriopiskelija ja yksi tekijöistä Hoiva Festin taustalla. Teksti edustaa kuitenkin kirjoittajan henkilökohtaisia näkemyksiä.