Sosiaali- ja terveyspalveluiden kriisistä on kirjoitettu siinä määrin, että melkein ihmetyttää, miten sen käänteet voivat edes kivuta uutiskynnyksen yli. Mutta vain melkein: harva aihealue on yhteiskunnallisesti merkittävämpi ja yhtä konkreettisesti läsnä meidän kaikkien elämässä. Viime viikolla Yle uutisoi Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemasta uudesta ‘sukupuolineutraalista työn vaativuuden arviointimallista’ (Valkama, 2026) sekä julkaisi jutun Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialueen ennätyssuurista sote-alan irtisanomissuunnitelmista (Polo, 2026). Budjettiriihi varmisti sen, mikä jo tiedettiin: hallitus jatkaa leikkaamista sosiaali- ja terveysalan palveluista. Pölkyllä ovat muun muassa Sosiaali- ja terveysjärjestöjen saamat STEA-avustukset sekä kuntien saamat valtionosuudet, jotka on tarkoitettu peruspalveluiden järjestämiseen. (Toivonen, 2026.) 

Mantra on tuttu: Suomen talous ei kasva toivotulla tavalla ja siksi julkisista menoista on leikattava. Asia esitetään vääjäämättömänä tosiasiana. Vastikään väitöskirjansa palauttanut Laura Wiman herätti huomiota kyseenalaistamalla tämän väitteen. Uuden Jutun haastattelussa Wiman sanoo, että talouskasvun odottelun sijaan meidän tulisi miettiä, miten hyvinvointivaltiota ylläpidetään hitaan tai nollakasvun tilanteessa. Wiman toteaa sen olevan arvokysymys: “Talouspolitiikkaa ohjaavan primääriarvon pitäisi talouskasvun sijaan olla ekologiset arvot ja inhimilliset hyvinvointiarvot.” (Uusi Juttu, 2026.) 

Se, mikä on ollut pitkään jo nähtävillä ruohonjuuritasolla, hoitoalalla työskenteleville, alkaa hahmottua yhä useammalle: säästövaraa ei ole. Ylen jutussa psykologi ja psykoterapeutti Riku Repo vertaa osuvasti hyvinvointialueensa tilannetta siihen, että bussillinen ihmisiä yritettäisiin sulloa pakettiautolla kuljetettavaksi. “Vaihtoehtoina on selvästi muuttaa työn luonnetta tai laatua.” (Polo, 2026.) Tälle linjalle lähteminen ei ole pitkänäköistä tai tehokasta. Kun hoitoon pääsy viivästyy, avun tarve usein monimutkaistuu. Tämä on totta leikkaussalitoiminnasta perheneuvolaan. Nyt Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialue Pohde aikoo vähentää 511 työtehtävää. Kyse ei suinkaan ole siitä, että työsarka olisi vähenemään päin. “Pohteen irtisanomissuunnitelmien taustalla on se, että hyvinvointialueen valtiolta saama rahasumma on kasvanut kuluja hitaammin.” (Polo, 2026.) Tämä ei ole yksittäistapaus, vaan sama kurjistamispolitiikka on läsnä muillakin hyvinvointialueilla. 

Miten me olemme tulleet tähän pisteeseen, jossa suomalainen ylpeydenaihe, yhdenvertainen ja laadukas terveydenhuolto ollaan valmiita heittämään romukoppaan? On fakta, että julkinen terveydenhuolto maksaa yhteiskunnalle. Mutta mikä voisi olla sitä tärkeämpi kohde? Raha on sokaissut meidät. Yksilön terveysvalintojen yhteiskunnallisia vaikutuksia tutkinut Eli Cook (2017) kirjoittaa: “Economic indicators had the unique ability to diminish, if not altogether eliminate, anything that could not be measured in dollars and cents.” (Vapaa käännös: “Taloudellisilla mittareilla oli ainutlaatuinen kyky vähätellä, ellei peräti kokonaan häivyttää, kaikki se, mitä ei voitu mitata dollareissa ja senteissä.”)

Tulisiko hoivalle siis antaa numeerisesti mitattava määre, jotta se nähtäisiin yhteiskunnassa arvokkaana? Siinä on riskinsä. Mittarit eivät vain osoita olemassa olevaa arvoa, vaan ne osallistuvat sen määrittämiseen, mitä pidetään arvokkaana. Hoitotyössä laajasti käytössä olevat hoivan mittarit on alun perin kehitetty 1980-luvulla ammattilaisten toimesta parantamaan hoidon laatua. 1990-luvulla painopiste kuitenkin siirtyi. Sairaaloista ja hoivapalveluista tuli palveluntuottajia, joilta valtio osti hoivaa. Mittareiden tehtäväksi tuli osoittaa tehokkuutta ja rahoille saatavaa vastinetta, joilla voitiin kilpailla toisia palveluntuottajia vastaan. Kun mittarista tulee tavoite, se mikä on helposti laskettavissa voi syrjäyttää sen, mikä ei ole. (Shore & Wright, 2024.) Toiminta palvelee mittareita sen sijaan, että mittarit palvelisivat toimintaa, kuten oli tarkoitettu. 

Kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti Emma Holten on kritisoinut uusliberalistista talouspolitiikkaa, jossa valtio on alkanut palvella taloutta sen sijaan, että talous palvelisi kansalaisten tarpeita. Hän nostaa esiin tärkeän seikan talouden epäpolitisoimisesta: 

“We let economists decide how much we should work, how much time parents should be able to spend with their children, what the optimal way to provide childcare is, or how to take care of nature. But these are fundamentally political questions. Their depoliticisation has exacerbated the dynamic whereby things that economics can value tend to be overvalued, while those it cannot value become completely valueless.”  – Emma Holten, Green European Journal, 2026

Vapaa käännös: ”Annamme taloustieteilijöiden päättää, kuinka paljon meidän pitäisi tehdä töitä, kuinka paljon vanhemmilla pitäisi olla aikaa lastensa kanssa, mikä on paras tapa järjestää lastenhoito tai miten luonnosta tulisi pitää huolta. Mutta pohjimmiltaan nämä ovat poliittisia kysymyksiä. Niiden epäpolitisoiminen on vahvistanut kehitystä, jossa asioita, joille taloustiede pystyy määrittämään arvon, yliarvostetaan, kun taas asiat, joiden arvoa se ei pysty määrittämään, muuttuvat täysin arvottomiksi.” 

Hoiva ei missään nimessä ole vain kuluerä, vaan sen tuottaman hyvinvoinnin rahallista  hyötyä voidaan jopa laskea esimerkiksi yllämainitun varhaisen hoitoon pääsyn vaikutusten tai työikää pidentäneiden terveyshyötyjen kautta. Uusintava työ, kuten palkaton hoivatyö lasten kasvatuksesta ystävän tukemiseen, kotityöt ja yhteisöllisestä arjesta huolehtiminen taas ovat kaiken muun talouden ja työn ehto (European Institute for Gender Equality, 2026). Ei ole työvoimaa ilman äitejä, jotka haluavat synnyttää tänne lapsia tai ilman vanhempia, jotka ottavat vastuulleen noiden lasten kasvattamisen aikuisuuteen. Vaikkei tästä pidetä kirjaa, ilman uusintavaa työtä yhteiskunta pysähtyisi. 

Kaikkea ei kuitenkaan ole mieltä sulloa talouden mittareihin. Myös luonnon suojelemisessa turvaudutaan välillä talousajattelun priorisoimiseen: puun säilyttämiselle lasketaan hinta esimerkiksi sen kautta, minkälaista hyvinvointia luontokävely tuottaa. Tämä on paitsi äärimmäisen ihmiskeskeinen, muut lajit sivuuttava tapa katsoa luontoa, myös lähestymistapa, joka kohtaa väistämättä rajansa. 

“…pricing ignores the relationships; it isolates and splits things up. - - - The value of a mother, just like that of a tree, is not visible at the time of the exchange; it is long-term, and it is reciprocal: mother and child are changing one another.”  – Emma Holten, Green European Journal, 2026

Vapaa käännös: “…hinnoittelu sivuuttaa suhteet; se eristää ja pilkkoo asiat toisistaan. - - - Äidin arvo, aivan kuten puunkin, ei tule näkyviin vaihdannan hetkellä. Sen arvo syntyy pitkällä aikavälillä ja on vastavuoroista: äiti ja lapsi muuttavat toinen toisiaan.” 

Hoiva vaatii suhteen luomista, luottamusta, läsnäoloa ja hidastamista. Se ei aina ole pikavoittojen lunastamista, vaan kestävää rakentamista. Pohjaten Michel Foucaultin ‘hallittavuus’ (governmentality) käsitteeseen, Cook (2017) rakentaa käsitteen ‘sijoitettavuus’ (investmentality), jolla hän viittaa siihen, miten valtio hahmottaa suhdettaan kansalaisiin: valtio ikään kuin sijoittaa yksilöön esimerkiksi koulutuksen tai terveydenhuollon tarjoamisen kautta ja odottaa tästä “sijoituksesta” jonkinlaisia voittoja. Oli tämä suhtautuminen kansalaisiin sitten tietoista tai ei, se on inhimillisen aspektin sivuuttavaa ja elämän monimuotoisuutta typistävää. Kaikista ei tule tehokkaita veronmaksajia, jotka tuottavat lisää pääomaa valtiolle ja se on täysin hyväksyttävää. Ihmisiin ei pidä suhtautua kuin osakkeisiin. Yhteiskunnan on turvattava hyvän elämän edellytykset ihan kaikille. 

Palatkaamme vielä Emma Holtenin esimerkkiin äidin hoivasta. Kun puhutaan hoivasta ja rahasta, sukupuolen merkitystä on mahdotonta sivuuttaa. Hoiva nähdään edelleen yhteiskunnassa erityisesti naisille luonnollisena toimintana. Osin tästä syystä naisten kotona tekemä palkaton hoivatyö voidaan sivuuttaa siinä missä naisvaltaisen hoitoalan kuuroille korville kaikuvat huudot palkankorotuksistakin. Hoitotyön kohdalla vedotaan kutsumusammattiin, jolla yritetään viestiä, että osa työstä saatavasta korvauksesta tulee siitä silkasta riemusta, että pääsee tekemään työtä, josta pitää. Niin, lienee suotavaa, että jokaisessa ammatinvalintaprosessissa olisi mukana jonkinlainen halu suuntautua kyseiselle alalle. Miksi insinöörien työn hintalappua ei pienennä alalle hakeutuvien henkilöiden kiinnostus tekniikkaa kohtaan?

Sosiaali- ja terveysministeriön juuri julkaisemaan työn vaativuuden arviointimalliin (Valkama, 2026) on vaikea suhtautua helpottunein riemunkiljahduksin. Suomen lainsäädäntöön vuodenvaihteessa tuleva palkka-avoimuusdirektiivi on hyvä asia ja on hienoa, että hoitoalan palkkakuopan tunnistetaan liittyvän sukupuolten väliseen epätasa-arvoon. Mitään velvoittavaa tällä mallilla ei kuitenkaan vielä saada aikaan. Työn vaativuutta arvioidaan kuudella kriteerillä, joita ovat muun muassa psykososiaaliset kuormitus- ja työolosuhdetekijät sekä vastuu ja vaikuttavuus. Harvassa muussa työssä nämä tekijät ovat niin selkeästi läsnä kuin hoitotyössä. Viimeaikaisten uutisten valossa ei vaikuta kovin uskottavalta, että valtion budjetti huomioisi näitä adekvaatilla tavalla. 

Entä mikäpä malli kehiteltäisiin huomioimaan enimmäkseen naisten harteilla lepäävä palkaton hoivatyö? Hanne Kettusen viime vuonna julkaisema kirja “Väsyneet naiset” resonoi lukijoissa eikä ihme – moni nainen suorittaa ensin palkkatyöt ja sitten perheen kotityöt sosiaalisista suhteista metatyöhön. 

“Väsyneitä naisia on kaikkialla. He hoitavat työpaikan pikkujoulut, ystävän huolet, futisjoukkueen mokkapalabuffetin, parisuhdeterapian sekä omat orgasminsa ja hautajaisensa. Milloin sitä saisi levätä? Miksi me suomalaiset naiset olemme huokailevia, aina vähän väsyneitä stressipalloja, vaikka kaikki on paremmin kuin koskaan ja meillä on melkein täyden euron palkkakin? ‘Tasa-arvon mallimaassa’ naiset laittavat järjestykseen niin työt, kodin, lasten harrastukset, vanhenevat vanhemmat kuin puolison sosiaalisen elämänkin.” (Kettunen, 2025) 

Äitinä olo on kaunein asia, mitä olemme kumpikaan kokeneet. Se ei muuta sitä, että joskus antaisi vasemman pikkuvarpaansa, jos saisi istua rauhassa alas sohvalle ennen iltaa. Tai sitä, että hyvin hoidetusta työstä kaipaisi toisinaan suorempaa validaatiota kuin hetkittäin tyytyväisen taaperon ja hieman pienentyneen pyykkivuoren. 

Myös sairaanhoitajan työ on hirvittävän antoisaa raskaudestaan huolimatta. Vielä opiskellessani tulen tekemään vuoron tuttuun asumisyksikköön. Monet kasvot nousevat tervehtimään minua riemulla, “Kiva kun tulit! Mitä kuuluu?” Joku murjaisee vitsin ja virnuilee tyytyväisenä kun se kirvoittaa naurut minussa. Toisessa ajassa ja paikassa pesen iäkästä potilasta suihkulaverilla. Iho on hauras ja monilla uurteilla, hiukset ohuet ja hopean harmaat. Kun saippuoin hellästi olkaa, vanhus työntyy kättä vasten kuin kissa. Kuin ihminen, jolla on kosketuksesta vaje. Toinen potilas, kasvot kuin kaarnaa, ei voi syödä enää itse. Muistisairaus on vienyt motoriikan. Nostelen lusikkaa rauhalliseen tahtiin hänen huulilleen. Hän ei puhu eikä katso päin, mutta pidän näistä hetkistä. Kun hän siirtyy pari päivää myöhemmin eteenpäin akuuttihoidosta, hän katsoo ensi kertaa silmiini. Nyökkää. Silmiäni alkaa kihelmöidä, tunnen kosteuden nousevan niihin. 

Taas toisaalla, pari vuotta myöhemmin kärttyinen potilas tiuskii ja äyskähtelee vailla selvää syytä. Omakin verenpaine uhkaa nousta. Sitten hidastan riittävästi katsoakseni potilasta kunnolla silmiin. Häntä pelottaa, käsitän. Menen lähemmäs hänen kasvojaan, pysähdyn kunnolla ja osoitan sen kehollani: minulla on aikaa. “Millainen tämä prosessi on ollut sinulle?” kysyn. Potilas alkaa itkeä. Otan tuolin, istun sängyn viereen, tartun kädestä ja kuuntelen.

Olen iäti kiitollinen, että olen saanut olla tuo ihminen. En mistään hinnasta vaihtaisi sitä pois. Mutta lopulta, vaihdan sittenkin. Siitä hinnasta, että minulla on resursseja hoivata kotona odottavat rakkaat. Siitä hinnasta, että jaksan olla olkapää ystävälle. Siitä hinnasta, ettei minun tarvitse kamppailla sen moraalisen ristiriidan kanssa, kun ei ehdi tehdä työtä sillä laadulla, mitä tahtoisi, itsestään aidosti ihmisenä antaen. 

Enkä ole yksin. Ylen haastattelema Anu Keränen opettelee jo norjaa ja on hankkinut maisteritutkinnon sairaanhoitajuuden päälle, kuten niin moni muukin hoitaja, allekirjoittaneet mukaan lukien. Anu tekee pakosuunnitelmaa sen varalta, että työ käy vieläkin raskaammaksi. “Lähtöä on nyt hillinnyt huono yleinen taloustilanne. Mutta jos talous nousee, ihmiset, joilla on muita tutkintoja, lähtevät kyllä”, Anu arvelee. (Polo, 2026.)

Niin, voimme vaihtaa alaa, kääntää katseen pois tästä Titanicista. Mutta tosiasia on, että olemme edelleen sen kyydissä – ihan jokainen meistä. Me kaikki tarvitsemme hoivaa ennemmin tai myöhemmin. Kuka meitä hoivaisi? 

——————————————————————————————

Veera Kuisma
sairaanhoitaja
antropologian kandidaatti ja maisteriopiskelija
äiti

Rosa Orava
sairaanhoitaja
terveystieteiden maisteri
äiti

LÄHTEET: 

Valkama, H. (3.9.2026) Loppu ”mututuntuma­palkoille”: Uusi malli paljastaa, mitä työstäsi pitäisi oikeasti maksaa. YLE. Verkossa: https://yle.fi/a/74-20244272

Polo, A. (4.9.2026). Oululainen Anu Keränen opiskelee jo norjaa, koska hyvinvointialue irtisanoo satoja. YLE. Verkossa: https://yle.fi/a/74-20244297

Toivonen, J. (1.9.2026). Tällainen on nykyisen hallituksen viimeinen budjetti – katso tiivis lista siitä, mitä päätettiin. YLE. Verkossa: https://yle.fi/a/74-20244071

Uusi Juttu. (6.8.2026). Hyvinvointivaltion säilyttäminen ei vaadi talouskasvua vaan työtä, sanoo Laura Wiman. Verkossa: https://www.uusijuttu.fi/juttu/sEKFQmKc-aVTH6fEX-13d8f

Cook, E. (2017). Introduction. In: The Pricing of Progress: Economic Indicators and the Capitalization of American Life. Cambridge. Harvard University Press. 1–16. https://doi.org/10.4159/9780674982529

Shore, C. & Wright, S. (2024). Audit Culture : How Indicators and Rankings Are Reshaping the World. Pluto Press. https://doi.org/10.2307/jj.10819589

Green European Journal. (10.6.2026). The value of a mother.  Verkossa: https://www.greeneuropeanjournal.eu/the-value-of-a-mother/

European Institute for Gender Equality. (2026). Verkossa: https://eige.europa.eu/publications-resources/thesaurus/terms/1151?language_content_entity=fi

Kettunen, H. (2025). WSOY, kirjaesittely: Väsyneet Naiset. Verkossa: https://www.wsoy.fi/kirjat/vasyneet-naiset/