Keväällä, kun valo lisääntyy, saan levottomuuden puuskia, jotka rauhoittuvat ainoastaan puiden juurella. Harpon kotini viereiseen metsikköön, pysähdyn sitten kuin seinään. Metsä on oman elämänsä lumoissa, linnut kutsuvat toisiaan, kutovat ilmaan hohtelevia polkuja. Kaikkialla ympärilläni kohisee, suonet virtaavat vihreää. Joka vuosi se on kuin ihme, joka ikinen vuosi kevät tulee minulle kuin ensimmäistä kertaa.

Sydän on pakahtua, rauhoittuu sitten.

Metsissä yritän jättää käynnistäni mahdollisimman vähän jälkiä. Asettelen askeleeni tarkasti jäkälien väleihin, liikun niin hitaasti, että ehtisin väistää mahdollisimman monta hämähäkinseittiä. Meillä on velvollisuus yrittää korjata aiheuttamaamme tuhoa, mutta myös silleen jättäminen voi olla hoivan ele. Tämä tarkoittaa nöyryyttä sen edessä, miten vähän me loppujen lopuksi tiedämme ja miten monimutkaisia ja hienostuneita hoivan prosessit voivat olla. Maailma ympärillämme perustuu tavoille pitää huolta ja kukoistaa vastavuoroisissa suhteissa. Kukat liehittelevät hyönteisiä, tarjoavat ravintoa ja pölyttyvät samalla itse. Puut hoivaavat toisiaan, varoittavat muita vaaroista ja jakavat ravinteita tarpeen vaatiessa.

”Huomiokyvyn vajavaisuuden voi todeta/ tarkastelemalla marjaämpäriin päätyneitä eliöitä”, kirjoittaa runoilija Olli-Pekka Tennilä (Ontto Harmaa, 2016). Alan poiketa poluilta yhä useammin, olen nälkäinen yhä huomaamattomille havainnoille. Kirjaan löytöni ruttuisille papereille, joita kannan takkien taskuissa. Koirat kiinnostuvat minusta, kun seison liikkumatta erilaisissa pusikoissa, koettaen tarkentaa havaintoa yhä huomaamattomimmille taajuuksille, tietoisena siitä, kuinka paljon jää aistieni ulottumattomiin. Metsikköjen kauneus ja ihmeellinen eloisuus lumoaa minut ja yhtäkkiä mikään, mitä voisin hankkia tai omistaa, ei tunnu yhtä arvokkaalta.

Metsissä mietin silleen jättämisen taitoa, kaikkia niitä tapoja, joilla hellittäminen ja keskellä oleminen hoivaa minua, vihreä hyöky, jonka keskelle sukeltaa. Täällä koen tunnetta siitä, kuinka hoiva voi olla kontrollista irti päästämistä ja kannateltuna olemista. Samaan aikaan kiinnitän kuitenkin yhä enemmän huomiota kotonamme tapahtuviin huolenpidon käytäntöihin. Hoidamme kasvimaata, jonka yhteisömme on vallannut vuokranantajamme muutoin lyhyenä pitämältä nurmikolta. Kun kolme vuotta sitten muutin tänne, olin kasvimaasta innoissani, mutta tunsin myös hoivavastuun painon, ja epävarmuus omasta osaamisesta aiheutti stressiä. Toisin kuin metsissä, joissa koen itse tulevani hoivatuksi olemalla paikalla, on kasvimaalla suhde hoivaan moniulotteisempi, vaatii erilaista huomiointia ja osallisuutta.

Keittiöstä kompostille on 27 askeleen matka. Kaikki orgaaninen aines, joka jää meiltä ylitse, päätyy kompostimme kautta lopulta kasvimaalle uutta kasvua edistämään. Talvisin komposti jäätyy ja raahaan sinne päivittäin kuumaa vettä sisältäviä isoja pulloja, jotta maatumisen prosessit pysyvät käynnissä. Vaikken olekaan aivan varma, miten se tapahtuu, tulen yhä paremmaksi ymmärtämään, milloin komposti voi hyvin ja milloin ei. Aiemmin sen sisältö näytti minulle aina samanlaiselta, vähän vastenmieliseltä massalta. Aika ja toisto kuitenkin muovaavat ja terävöittävät havainnointikykyäni ja käykin ilmi, että on monia tapoja, joilla komposti saattaa voida huonosti – se saattaa olla liian kostea kuin kuivakin, liian hapeton tai liian hidas. Tämän havaitseminen on moniaistinen prosessi, jonka myötä opin herkistymään minua yhä pienemmille vihjeille.

Maaliskuussa ikkunalaudalle esikasvamaan laitetut taimet kuuluttavat kevättä jo ennen kuin sen saapumisen havaitsee ulkona. Niiden hoitaminen on intensiivistä ja aikaa vievää, vaatii kärsivällisyyttä ja läsnäoloa, varovaista kastelua ja karaisemista eli taimien ulkoiluttamista päivä päivältä pitempiä jaksoja. Kun viimein tulee aika istuttaa ne ulos, kyhjöttävät ne mullan keskellä uskomattoman hentoina. Seuraamme niiden pärjäämistä sydän syrjällään, vakuuttuneina siitä, että kaikki tulee menemään pieleen ja kuukausien vaivannäkö osoittautuu turhaksi. Puolet niistä menevätkin jänisten suuhun ja kuitenkin kesäkuun edetessä kasvimaa alkaa kukoistaa, joka kerta se on kuin ihme.

Nyt haravoin pudonneet lehdet kasvimaalle hyönteisten suojaksi, seuraan kuinka pihan tuuhea suoja harsoontuu hiljalleen. Ruskistuvat lehdet pomppivat ilmaan, kun mustarastaat hyppelevät haravoimieni kasojen lävitse ruokaa etsiessään, ja viimeiset kukat kasvimaallamme käpertyvät kokoon niiden elinvoiman vetäytyessä juuriin uutta kasvukautta odottamaan. Näen läheltä, kuinka syksyn ja maatumisen aktiiviset prosessit luovat edellytykset uudelle kasvulle eikä vuoden taittuminen kohti pimeää tunnu enää niin lohduttomalta kuin aiemmin. Lehdettömissäkin metsissä huomaan nyt jalokiviväreissä hohtelevat sammaleet ja lukemattomat talventörröttäjät, jotka tarjoavat ravintoa ja suojaa monille eri lajeille talven ylitse.

Yhä useammin tulen kotiin multaa kynsien alla tai oksia hiuksissa. Vielä muutama vuosi sitten kaikki tämä oli uutta minulle, kaikki tämä fyysinen ylläpito ja tarkkailu, kaikki hössöttäminen, puunaaminen, vaaliminen ja huolehtiminen, kaikki ne hassut asennot, joissa kykimme kitkemässä kasvimaalla, jatkuva kastelu ja sadonkorjuu. Välillä vaivannäön määrä tuntuu aivan naurettavalta, mutta koko ajan huomaan yhä selvemmin, kuinka fyysinen puuhailu kompostien ja kasvimaan parissa verryttää ja hoivaa minua, luo siteitä ja kuulumisen tunnetta suhteessa paikalliseen ympäristööni. Tuntuu hyvältä nähdä, kuinka ensimmäiset uneliaat mehiläiset löytävät istuttamamme aitohunajakukan hennot kukinnot ja oppia vuosi vuodelta enemmän siitä, mitkä lajit viihtyvät yhdessä. Kasvava uteliaisuus ja huomiokyvyn terävöityminen tekevät tästä oppimisprosessista niin huomaamattoman, että tieto tuntuu karttuvan kuin itsestään. Samaan aikaan vastuun ja havaintojen jakaminen, ihmettely ja yhdessä opetteleminen yhdistää myös meitä yhteisön ihmisasukkaita toisiimme.

Näin hoiva, joka alkaa henkilökohtaisesta suhteesta pihaan, kasvimaahan ja sen monilajisten toimijoiden hyvinvointiin, kasvaa laajenevana spiraalina kohti maailmaa. Se tarkoittaa vastuunkantoa, vastavuoroisuutta ja huomiokyvyn tarkentumista, horjuttaen käsitystä maailmasta erillisestä ihmisyksilöstä. Havainnointi metsissä ja kasvimaalla vaalii tunnetta aktiivisesta osallisuudesta. Ymmärrys tästä karttuu kehollisesti, läheisessä suhteessa monilajisen maailman erilaisiin toimijoihin ja kasvattaa mielekkyyden tunnetta. Joka kerta ulos mennessäni ympäristöni hoivaa minua antamalla minun hoivata itseään ja vahvistaa syvää kuuluvuuden kokemusta – en olekaan maailmastani erillinen, vaan osa kiertokulkua, vuodenkierron syklisyyteen erottamattomasti kytköksissä.

Laura Suurhasko on helsinkiläinen kirjoittaja, tuottaja ja seikkaileva tutkija, jota kiinnostavat kohtaamiset, ihmetys ja erilaiset kollektiiviset elämänmuodot.