Kiivasta, innokasta, periksiantamatonta keskustelua riitti yötä myöten. Ajattelin, ettei maailma ollut täysin mennyttä kalua, koska yhdestä kirjasta osattiin vielä väitellä tuntikausia; toisaalta tiesin, että kirjallisuudesta kokonaisen illan ja yön keskustelevat ihmiset ovat omalla tavallaan koomisia, joutavanpäiväisiä, naurettavia ja ehkä jopa vastuuttomia. Maailmalla sodittiin, maapallo tukehtui, ihmisiä kuoli nälkään ja janoon, orvot katselivat vanhempiensa ruumiita, oli kasapäin pikkuruisia eläimiä, mikrobeja, rottia, viemärikansaa, jolle oli luvassa pelkkää haisevaa elämää surkeiden, tukkeutuneiden viemäreiden kanssa.

Katkelma on senegalilaisen kirjailijan Mohamed Mbougar Sarrin nerokkaasta romaanista Miesten syvimmät salaisuudet (Gummerus, 2022, suom. Marja Luoma ja Sampsa Peltonen). Teos on lohdullinen, mutta piikikäs oodi kirjallisuudelle ja ihmisen luovuudelle. Se on paljon muutakin, mutta keskitytään nyt ihmiskunnan upeuteen ja kauheuteen.

Moni voinee samastua päähenkilö Diéganen toiveikkaaseen ja toisaalta hetikohta itsekriittiseksi kääntyvään kokemukseen. Kiihottavan öisen kirjallisuuskeskustelun voi korvata millä tahansa tekemisellä, joka yhdessä hetkessä tuntuu mielekkäältä, ravitsevalta tai hoivaavalta. Kuitenkin jo seuraavassa hetkessä – kun muistaa mitä kauheuksia ”samaan aikaan toisaalla” tapahtuu – tuo tekeminen näyttääkin oudolta, absurdilta. Tuntuu aivan naurettavalta saada valmiiksi asioita, tekstejä, tapahtumia. Koulunkäynti, joulun vietto, työnteko, kaikki banaalia ja turhaa hosumista!

Oikeasti ei tietenkään yhtään turhaa. Hypernormalisaation ajassa ihminen vain välillä repeää irti ”tavallisesta” arkitodellisuudestaan, näkee hetken verran orvot ja viemärikansan vierellään, vaikka he todellisuudessa olisivat toisilla mantereilla.

Hoiva, uuden oppiminen, kouluttautuminen ja juhlistaminen muuttuu kuitenkin aina vain tärkeämmäksi romahduksen edessä. Romahduksen eteisessä, kynnyksellä ja - kyllä - romahduksessa.

Enää ei tarvitse identifioitua Piisarimirotaksi tai Nostradamukseksi, vaikka puhuisi yhteiskunnan romahduksesta. Romahdus on jo käsillä. Järjestelmät romahtelevat ja tulevat romahtamaan.

Moni elää silti vielä ”jatkuvuusharhassa” (continuity trap). Yhteiskunnan romahduksen käsittäminen tai ”hyväksyminen” ei ole heikoille. Se vaatii ihmiseltä todella tiukkoja tunnetaitoja, resilienssiä ja (itse)myötätuntoa. Ja koska asiat (lue: alustatalous, algoritmit, jakeluketjut) vielä niin sanotusti rullaavat globaalissa pohjoisessa, voi olla vaikea hahmottaa, mitä todennäköisesti on edessä jo melko pian.

Voimme toistaiseksi tilata ruokaa kotiovelle puhelimella ja vilkuilla samalla toisesta välilehdestä taas yhden kansan brutaalia joukkotuhoa. Luemme jälleen uudesta heikennyksestä sosiaaliturvaan tai nousevien lämpötilojen aiheuttamista kuolemista (maailmanlaajuisesti noin yksi kuolema minuutissa). Mutta karmivaa uutista seuraa jo juttu megastaran häistä tai laihdutuskohusta ja junat silti kulkevat, töihinkin on mentävä ja työpaikalla kaikki on normaalisti.

Kyseessä on ikävä kyllä illuusio: vaikka elämä vaikuttaa jatkuvan tavalliseen tapaan, järjestelmät eivät seiso vakaalla pohjalla.

Mbougar Sarrin kirjan päähenkilö ja rakastaja juttelevat:

[--] suurin osa asioista päättyy huonosti. Ja suurin osa ihmisistä tietää sen.

Eivät he mitään tiedä. Se kielii pohjattomasta pettymyksestä, selvänäköisyyden kaapuun verhotusta halpahintaisesta pessimismistä, fatalismin taakse piiloutuvasta tappiomielisestä kyynisyydestä, epäluulon filosofiaksi väritetystä elämisen pelosta.

Diégane ja tämän rakastettu, ex-kumppani Aïda puhuvat suhteestaan, mutta samaan aikaan alateksti kommentoi poliittista tilannetta Dakarissa ja ehkä myös muualla maailmalla.

Monenkaan mieli ei kestä särkymättä ajatusta siitä, kuinka epämukavaksi ja levottomaksi elämä vielä maapallolla muuttuu. On tarpeeksi raskasta käydä töissä tai yrittää löytää töitä ja saada laskut maksettua samalla, kun taustalla riehuvat kansanmurhat ja horisontissa värjyy mahdollinen tekoälyapokalypsi. Ei ihme, että pessimismi, nihilismi, kyynisyys, fatalismi, epäluulo, elämisen pelko ja totaalinen pään pensaaseen paneminen riivaavat laajalti.

Odotustilassa, romahduksen kynnyksellä huojuminen on raskasta, mutta ratkaisevaa aikaa. Meiltä karkasivat jo mahdollisuudet pysäyttää ilmastokatastrofi (päästimme ne kuin nelivuotias vappupallon kädestään). Voimme kuitenkin yhä vaikuttaa siihen, millainen tämä välivaihe romahduksen kynnyksellä on ja millaisena romahdus otetaan vastaan. Siihen ajatuksia vielä tämän tekstin loppupuolella.

Romahduksen kynnyksellä saattaa helpottaa, jos pitelee kahta tai useampaa totuutta yhtä aikaa. Niitä voi pitää mielessään tai kuvitella ne vaikka yhden oikeaan ja toisen totuuden vasempaan käteen.

Yhtäältä on tietoisuus siitä, että elämä tulee muuttumaan vaikeammiksi ja arvaamattomammaksi. Toisaalta on tietoisuus, että silti tai juuri siksi tarvitsemme myös hoivaa, huolenpitoa, selviytymisstrategioita ja juhliakin. Ja niihin meillä on hyvät edellytykset.

Yhtäältä voimme huolehtia (ahdistua, murehtia, pelätä). Toisaalta voimme huolehtia (hoivata, välittää, lääkitä, palvella). Kuten Hoivamanifestissa todetaan, hoiva voi olla palkitsevaa, mutta samalla se pakottaa toisinaan kohtaamaan myös ihmisyyden pelottavimmat ja vastenmielisimmät puolet. Kuolevaakin on hoivattava.

Yhtäältä voin kauhistella ja panikoida ajan ”loppumista”: romahtaako yhteiskunta ennen kuin ehdin kirjoittaa ja rakastaa tarpeeksi? Toisaalta voin sitä suuremmalla syyllä vielä suuntautua tärkeiksi kokemiani asioita kohti, uskaltaa ja tehdä.

Yhtäältä voin nostaa rautaa ja uhmata osteoporoosia, jotta jaksaisin vanhana (yhteiskunnan hoivajärjestelmän ehkä romahdettua) kantaa kauppakassini kotiin. Toisaalta voin opetella pyytämään apua, olemaan vaivaksi jo nyt, ennen varsinaista toimijuuden vähenemistä tai menettämistä.

Yhtäältä voin olla vuoroin raivoissani, vuoroin surun puhkaisema ajatuksesta, että jotain niin kaunista ja ihanaa on systemaattisesti tuhottu vuosikymmenien ja -satojen ajan. Toisaalta voin tuntea myös helpotusta, että vaikka paljon hyvää ja kaunista on menetetty ja menetetään, oma osani on lopulta ollut siinä aika pieni. Ja että lopulta romahtamassa on jälkiteollinen, kolonialistinen, luonnonvaroja riistävä ja loputtomaan kasvuun perustuva järjestelmä.

Kyllä, olemme ihmiskuntana runnoneet maapallon parissa sadassa vuodessa hirvittävään kuntoon. Kyllä, moni asia tulee yhä vain paskenemaan, kuihtumaan ja katoamaan. Sisällissota ei ehkä ole omalla ovella, mutta sitä voi jo todistaa ja tullaan enenevissä määrin todistamaan välillisesti. Kukaan ei tiedä tarkalleen, miten tai milloin romahdus tapahtuu. Todennäköisesti asiat vain paskenevat paskenemistaan, ensin hitaasti ja myöhemmin ryminällä. Mutta jotain on vielä tehtävissä.

Rajallisella planeetalla mikään ei voi kasvaa rajattomasti. Ei väestö, vauraus, eikä öljyn hinta. Kaikki nuo tulevat dippaamaan, todennäköisesti melko rajustikin. Kompleksiset yhteiskunnat ovat aina lopulta kaatuneet omaan kompleksisuuteensa. Ja kyllä, ennen on noustu romahduksen savuavista raunioista ja rakennettu uutta, mutta koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa näin moni järjestelmä ei ole ollut romahtamassa yhtä aikaa.

(Olen silti erittäin mielelläni väärässä, jos joku haluaa kertoa varmaksi, kuinka jokin VOIMA, KEKSINTÖ tai AATE pelastaa ihmiskunnan romahdukselta. Vihreä teknologia ei kelpaa vastaukseksi.)

Kirjailija ja toimittaja Sarah Wilson puhuu teoksessaan ”I eat the stars - How to live fully and beautifully in a collapsing world” (Hay House Publishing, 2026) helpotuksesta, jonka moni kohtaa, kun myöntää, että olemme jo romahduksessa.

Kyse on jonkin sortin antautumisesta, mutta ei apatiaan asti valumisesta. Ei-apaattinen antautuminen ja hyväksyntä ilman katkeruuden häivää on yllättävän vaikeaa, mutta mahdollista.

Eipä meille ihmisille koskaan luvattu rajattomasti kasvua, mukavuuksia, lokoisia aikoja tai oikeuttaa voittaa ja valloittaa kaikki, Wilson kirjoittaa Instagram-postauksessaan. Meille kuitenkin annettiin elämän lahja, mahdollisuus rakastaa, pohdiskella, ihmetellä ja löytää kauneutta.

On selvää, että vanha normaali ei voi jatkua enää kovin kauaa. Millaisena romahdus tulee, on epäselvää. Miten sen otamme vastaan, on äärimmäisen tärkeää ja siihen voimme vielä vaikuttaa.

Alussa mainitsemassani Mbougar Sarrin romaanissa päähenkilö Diéganen kongolaissyntyinen ystävä Musimbwa kirjoittaa kirjeessään Diéganelle:

Minä en ajattele, että haamujaan kuuluu häätää; minusta pitäisi liittyä niiden piiritanssiin nuotion ympärille vaikka pelosta likomärkänä, hampaat kalisten, alleen laskien, ottaa niiden joukossa oma paikkansa, oma osuutensa, koko oma osuutensa menneestä. Hittoon vaatimukset resilienssistä! Vihaan tuota sanaa, kun se muuttuu imperatiiviksi. Resilienssi! Resilienssi! Turpa kiinni! Minä janoan pitkän pudotuksen totuudellisuutta, loputtoman pudotuksen totuudellisuutta. – Minun vyölläni keikkuu tehokkain talismaani pahaa vastaan: totuudenjano, silloinkin kun totuus on kuolema.

Musimbwa on palannut Pariisista synnyinmaahansa Kongoon ja viittaa kirjeessään karmivien lapsuusmuistojensa kohtaamiseen: hän joutui kahdeksanvuotiaana todistamaan vanhempiensa raakaa murhaa. Kolonisoidun Kongon historia on yksi verisimpiä, ja aseelliset konfliktit, alueelliset sodat sekä ihmisoikeusrikkomukset jatkuvat yhä.

Ajattelen kuitenkin, että Musimbwa voisi yhtä hyvin puhua koko planeetan tilasta, meidän kieltämisestämme, osallisuudestamme ja totuuden pakenemisestamme jatkuvuusharhan huomaan.

Kukaan ei ole vapaa ennen kuin kaikki ovat vapaita. Ja sen sijaan, että häätyyttelemme haamujamme kauemmas, voisimme myös yrittää kohdata ne, tutista ja tanssia niiden kanssa. Ehkä ottaa hieman hoivaa vastaan kohtaamisen jälkeen?

Mitä muuta voisimme tehdä? Sarah Wilson toteaa The Guardianin haastattelussa, että meidän on siirryttävä kohti yhteisöllisyyttä. Lajimme vahvuus piilee yhteistyössä ja vuorovaikutuksessa. Silloin kukoistamme.

Toimivia ovat orgaanisesti syntyneet, noin 20–30 perheen tai yhden kerrostalon kokoiset yhteisöt. On luotava vahvempia siteitä siellä, missä asumme: liityttävä ruokaosuuskuntiin, kokoonnuttava sekä jaettava työkaluja, resursseja ja osaamista aina kun mahdollista. Minun lisäykseni, joka ei ehkä pelasta meitä kokonaan, mutta tuntuu uudelta ja ihanalta intiimiyden tasolla ystävyyssuhteissa ja voi mahdollisesti lisätä yhteisöllisyyttä: tutustuta ystävät vanhempiisi ja pyydä saada tutustua ystäviesi vanhempiin. Yhteisöissä on hyvä olla eri-ikäisiä jäseniä.

Ja ne onnekkaat, joilla on vahva hermosto, joutuvat Wilsonin mukaan olemaan järjen vakaita saarekkeita ja käyttämään mitä etuoikeuksia heillä ikinä onkaan taistellakseen niistä asioista, joista haluamme pitää kiinni.

Analogisuuteen on hyvä panostaa. Ainakin harrastus- ja kulutusvalinnoissa trendi tähän suuntaan on jo näkynyt. Wilson tosin huomauttaa, että silti on olemassa kokonainen sukupolvi, joka ei tiedä kuinka kulkea kotikaupunkinsa halki ilman puhelinta. Internet- ja sähkökatkoksia todennäköisesti tullaan näkemään enemmän, kun äärisäät lisääntyvät. Kannattaa opetella tuntemaan kaupunki ja ehkä jopa osata käyttää perinteistä karttaa ja kompassia. En ole preppaaja, mutta toisaalta miksipä en vähän vilkaisisi? Suunnistus on uusi lintubongaus?

Myös mahdollista tekoälyn masinoimaa täystuhoa ajatellen analogisuus on kova ase. Kone ei ikinä ole kiimainen. Kone ei synny kohdusta kolmeen suuntaan repeävästä vaginasta. Kone ei voi oikeasti hoivata ketään.

Analogisuus. Fyysisyys. Riippuvuus. Enää ei ole aikaa olla cool girl tai rokata avoidant attachment stylea.

Lähde pois kotoa. Kitkattomassa maailmassa kaikki on vielä hetken helppoa, mutta parempi on jo totutella hankalaan. Muiden ihmisten kanssa on usein hankalaa, ja se on hyvä.

Jonkin sortin romahdus tulee. Kukaan ei tiedä milloin, mutta paluuta entiseen ei ole. Niin kuin silloin, kun kohtaa vakavan vamman tai sairauden, pahiten masentuu, jos kuvittelee ja toivoo paluuta täsmälleen entiseen kuntoon sen sijaan, että miettisi, miten toimia uuden todellisuuden kanssa.

Todellisuus tulee muuttumaan yhä monimutkaisemmaksi ja oikullisemmaksi. Silti ja siksi pitää rakastaa. Hoivata ja rakastaa.

Eveliina Lempiäinen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja luova kirjoittaja

kuva: Sebastian Coffeng