Hoiva alkaa huudosta. Synnymme tähän maailmaan parkaisten keuhkomme auki ja kutsuen apua. Ensihetkistä lähtien ilmaisemme tarvitsevuutemme, joka kulkee kanssamme loppuun asti. Kutsuun vastataan, kun meidät kapaloidaan hoivaaviin syleihin, ja jos olemme onnekkaita, hoiva säilyy rinnallamme läpi elämän.

Hoivan englanninkielinen vastine care on lähtöisin indoeurooppalaisen kantakielen sanasta gar, joka viittasi juuri parahtamiseen, huutamiseen tai kutsumiseen. Myöhemmässä protogermaanisessa kielessä karō kertoi valituksesta, suruhuudosta tai kantamastamme henkisestä murheesta. Hiljalleen vuosituhansien kuluessa merkitys muuntui suojelulliseen huomioimiseen, huolenpitoon ja vaalimiseen, piirteisiin joihin yhdistämme sanan nykyäänkin.

Näinä aikoina huutoon olisi syytä, ja huutoa kuuluukin. Elämme monikriisin aikaa, ja hoivan puutteesta eivät kärsi vain yksittäiset ihmiset vaan yhteisöt, kulttuurit ja koko elonkehä. Planeettamme huutaa lajikatojen, luhistuvien jäätiköiden ja paukkuvien planetaaristen rajojen kielellä. Valtavirtakulttuurimme viestii lisääntyvästä yksinäisyydestä, eriarvoisuudesta, itsekeskeisyydestä ja merkityksettömyydestä. Turrummeko ja katsommeko pois, vai vastaammeko huutoon?

Loputtomaan talouskasvuun kiinnittynyt kulutusyhteiskunta tarjoaa monia pakokeinoja todellisuudesta ja suorastaan ohjaa meitä ristimään sormemme ja toivomaan, että huuto loppuisi, kunhan jokin teknologinen ihme pelastaisi meidät. Toinen vaihtoehto on kääntyä kohti ja tuntea tuska ja toivottomuus, suru ja viha, jotka väistämättä on koettava mikäli uskallamme olla rehellisiä. Tietoinen kohtaaminen on osa jokaista paranemispolkua, ja siksi esimerkiksi tutkija ja ympäristöaktivismin edelläkävijä Joanna Macy kehotti katsomaan suoraan kohti haavaa. Hoiva alkaa siis aidosta ymmärryksestä: katsomme kohti ja annamme itsemme tuntea välittämisemme syvyydet, jotka haava paljastaa. Kohdattuamme haastavat tunteet opimme, että niiden ei tarvitse määrittää meitä. Niistä huolimatta, ja juuri niiden vuoksi, voimme toimia rakkaudesta käsin.

Mutta voisiko hoiva kummuta muualtakin kuin kärsimyksen rohkeasta todistamisesta? Hoivan läsnäolo itsessään ei vaadi kipua. Mitä enemmän hoivaamme ja avaudumme hoivalle, mitä enemmän asutamme hoivaa, sitä enemmän näemme hoivan kenties perimmäisimpänä piirteenämme. Tällöin kytkeydymme maailmaan hoivan sidoksin. Hoivasta tulee itseisarvo, tapa nähdä ja olla.

Kun herkistyn vastaanottamalleni hoivalle, askeleeni hidastuvat, katseeni pehmenee ja kehoni täyttyy kiitollisuudesta. Usein koen samoin hoivaa antaessani, ja tunnen olevani jonkin ajattoman äärellä. Hoiva vaikuttaa olevan yhteiselle taajuudelle virittäytymistä, ja raja hoivaajan ja hoivattavan välillä voi hämärtyä.

Tämä taajuus ei ole vain imettävissä äideissä ja kulttuurimme määrittämissä hoivaavissa arkkityypeissä. Se elää vahvana äideissä, kyllä, mutta hoivan pehmeä ydin löytyy lähes jokaisen, kovettuneenkin, kuoren alta. Hoiva on siinä mielessä tahdosta riippumatonta, että yritykset paeta tai vähätellä sitä johtavat pahoinvoinnin kierteeseen. Koska hoiva on niin keskeinen osa luontoamme, välinpitämättömyys vaatii valtavasti energiaa. Uimme vastavirtaan, kyynistymme ja uuvahdamme, tai oireet nousevat muilla tavoin pintaan. Kykenemättömyys hoivata on monen mielenterveyden häiriön tunnusmerkki. Kykenemättömyys välittää viittaa luonnehäiriöön, jonka tunnemme nimellä psykopatia.

Olimmepa siitä tietoisia tai emme, hoiva elää ihmisyytemme ytimessä. Hoiva on näkymätön voima, jonka läsnäolon tai puutteen tunnemme nahoissamme. Hoiva toi meidät tänne: hoivan avulla olemme selvinneet evolutiivisen historiamme vaarallisista kapeikoista ja pullonkauloista. Hoiva ei ainoastaan pidä meitä hengissä, vaan se muovaa tapaamme kokea maailma. Hoivan puute lapsuudessa voi kalvaa meitä läpi elämän, ja hoivan löytäminen aikuisiällä voi parantaa monet syvimmätkin haavat. Mutta hoiva voi kulttuurisen ohjelmoinnin myötä vaipua horrokseen, odottaen kevättä jolloin se herää uuteen eloon.

Kuinka voisimme herättää sisäsyntyisen kapasiteettimme hoivata? Kuinka voisimme hoivata hoivaa? Ja entä jos se, mitä meidän on tehtävä selviytyäksemme on sama kuin se, mikä johtaa aidosti tyytyväisempään ja onnellisempaan elämään – toisin sanoen kukoistukseen?

Hoivan herättäminen voi alkaa havahtumisesta narratiiveihin, jotka määrittävät suhtautumista itseemme, toisiimme ja muuhun elolliseen. Antropologi ja poliittinen taloustieteilijä Jason Hickel on kirjoittanut kapitalismista oireena syvemmästä ongelmasta, joka piilee ontologisessa suhteessamme maailmaan. Juurisyynä on uskomus, että ihmiset ovat pohjimmiltaan erillisiä luonnosta ja jopa omista kehoistaan. Uskomuksen mukaan ihmisillä on ainoana olentona henki tai mieli, mikä tekee meistä muuta luontoa ylempiarvoisempia. Tällaisella aineen ja hengen kahtiajaolla eli dualismilla on pitkät perinteet, mutta sen suurin edistäjä oli 1600-luvulla elänyt René Descartes. Aikalaisineen hän muun muassa leikkeli eläviä koiria demonstroidakseen tuskaisten huutojen olevan vain silmänlumetta, sillä eläimillä ei hänen mukaansa ollut minuutta, joka voi kokea kärsimystä. Huuto ei ole kutsu, jos sen takana ei ole ketään. Samalla logiikalla on oikeutettu naisten alistusta, kolonialismia ja orjatyövoimaa, sillä naisten ja ‘villien’ nähtiin olevan lähempänä luontoa – luontoa, joka on mekaanisten voimien eloton näyttämö.

Vaikka moni ajattelee nykymaailman jättäneen menneisyyden karmeudet taakseen, ohjaa samankaltainen maailmankuva edelleen keskeisiä instituutioitamme. Maailma on taistelukenttä, jolla kamppailemme luontoa ja toisia vastaan rajallisista resursseista. Usko teknologiaan on keskiössä, sillä se tuo mukavuutta, kontrollia ja varmuutta, jotka nähdään hyvän elämän ainesosina. Tätä narratiivia Charles Eisenstein on nimittänyt erillisyyden tarinaksi.

Vaihtoehtoinen tarina on hyvin erilainen. Kahtiajaon sijaan se näkee kehon ja mielen yhtenä, ihmiset ja muut elolliset luonnon tasa-arvoisina ilmentyminä ja todellisuuden luonteen keskinäisriippuvaisena. Kehollisuus ei ole enää kirosana; luonto ei enää eloton. Tämän näkemyksen mukaan tarvitsevuus ja keskinäisriippuvuus läpileikkaavat elonkehän, johon olemme erottamattomasti kietoutuneita. Kukaan tai mikään ei ole olemassa irrallisena, vaan kaikki syntyy, muovautuu ja määrittyy suhteessa toisiinsa.

Keskinäisriippuvuutta käsitteellistetään monella tieteenalalla, kuten ekologiassa, mikrobiologiassa ja kognitiotieteessä, mutta sen syvin olemus paljastuu vasta suorassa kokemuksessa. Kaunokirjallisuudessa kokemusta on kuvailtu esimerkiksi näin:

“Eräänä päivänä, kun istuin hiljaa ja tunsin olevani äiditön lapsi, joka olinkin, se ilmaantui: tunne, että olen osa kaikkea, enkä lainkaan irrallinen. Tiesin, että jos kaataisin puun, käteni vuotaisi verta. Ja niin nauroin ja itkin ja juoksin ympäri taloa. Tiesin täsmälleen mistä oli kysymys. Itse asiassa, kun se tapahtuu, et voi olla huomaamatta sitä”.

Vapaasti kääntämäni lainaus on Alice Walkerin romaanista Häivähdys purppuraa, ja siinä on tuttuja kaikuja monille meditaation harjoittajille. Mikäli Walker olisi jakanut kertomuksensa zen-mestarille tai tiibetinbuddhalaiselle lamalle, olisi tämä nyökännyt ymmärtäväisesti. Buddhalaisessa filosofiassa erillisyyden tunteen on ymmärretty olevan illuusio, ja meditaatioharjoituksen kruununjalokivi on nähdä suoraan tämän harhan läpi, jolloin itseyden pohja muuttuu erottamattomaksi maailmasta. Thích Nhất Hạnh kutsui tätä keskinäiseloksi (interbeing). Hän katsoi paperiarkkia ja näki siinä pilven: ilman pilveä ei olisi sadetta eikä puuta, josta paperi tehdään.

On helppo nähdä, kuinka tällainen kokemus tarjoaa portin myötätunnon ja hoivaavuuden kasvuun. Maailman muissakin viisausperinteissä henkisen kypsymisen merkki on aina ollut se, kuinka huolenpitomme laajenee itsemme, heimomme ja kaltaistemme rajojen yli.

Meditaatiolla on toinenkin yhteys hoivan vaalimiseen. Hoiva on huomaavaisuutta, ja se vaatii huomiokykyä. “Huomio on rakkauden perustavanlaatuisin muoto”, kirjoitti zen-opettaja John Tarrant ja jatkoi, “sitä kautta siunaamme ja tulemme siunatuiksi”. Huomion avulla näemme tarpeita, jotka eivät ilmaise itseään sanoin, ja kuuntelemalla koko keholla olemme lähemmin kosketuksissa toisiimme.

Näissä kosketuspinnoissa voimme kokea elämän merkityksellisenä. Kun elämme keskinäisriippuvuudesta käsin, maailma herää henkiin ja näennäisesti pienet asiat ottavat uudenlaisen painon. Kävelyllä poimittu roska ei ratkaise jätekriisiä, eikä lämmin kohtaaminen pelasta kaikkia yksinäisiä, mutta teko on silti arvokas. Merkitys ei ole riippuvainen sen suuruudesta tai saadusta maineesta ja ihailusta. Ja koska näemme enemmän mahdollisuuksia hoivalle, toimijuuden tunne vahvistuu. Voimattomuuden keskellä on aina jotain arvokasta, mitä voimme tehdä.

Kirkastamalla maailmankatsomukselliset linssimme voimme herättää uinuvan hoivakykymme, mutta yksinään se ei riitä, sillä hoiva tarvitsee tuekseen rakenteita ja yhteisöjä. Hoiva ei pidä kiireestä, suorituspaineista tai tuotto-odotuksista, eikä sitä voi sälyttää yksittäisten ihmisten harteille. Hoivan yksi elintärkeä muoto onkin rakentaa maailmaa, jossa hoiva on mahdollista. Entä jos reilusti jaettuna vastuu ei ole taakka, vaan tuki, joka kannattelee meitä kaikkia? Kuinka tukisimme toisiamme paremmin ja nautinnollisemmin?

Annettu lahja on paras lahja, tietää vanha kansa. Kun ajatusta pysähtyy kuulostelemaan, siinä tuntuu totuuden kaiku. Miksi näin on? Koska antaessa olemme kosketuksissa keskinäisriippuvaisen luontomme kanssa. Lisäksi se voi olla luonnollinen vaste sille, kuinka paljon olemme itse saaneet. Monesti tämä ymmärrys kirkastuu elämän iltaruskon aikaan, mutta saman oivalluksen voi tehdä tässä ja nyt. Voimme avautua sille, että elämme lahjoitetussa maailmassa. Emme ansainneet syntymäämme tai planeettaa, joka meitä elättää. Kehomme, kykymme tuntea ja ajatella, koko tietoisuutemme – kaikki tuli lahjana. Perimme ne katkeamatonta hoivan ketjua pitkin, halki lukemattomien keväiden ja syksyjen. Ja oikeastaan mikään, mitä meillä on, ei ole meidän. Tulee päivä, jolloin kaikki on annettava pois.

Kirjoittaja on psykologian opiskelija ja vapaa kirjoittaja, jota kiinnostavat keskinäiselon ja kulttuurisen muutoksen kysymykset.