Opin lukemaan ennen kouluikää. Erikoiset merkit, joita kutsuttiin kirjaimiksi, yhdistyivät sanoiksi ja kun useamman sanan laittoi peräkkäin, syntyi lause. Lause kertoi jotain, ihan kuin joku puhuisi, mutta puhe oli piilotettu salakirjoituksen taa ja painettu kirjaan, josta kuka vaan saattoi sen tulkita jos osasi.

Koulussa opettelin tavuttamaan. Ensin minun oli vaikea hyväksyä, että kokonaisia hyviä sanoja pilkottiin pieniksi paloiksi jotka eivät merkinneet mitään. Vai mitä ”mi” ja ”tään” tarkoittavat? Lopulta ymmärsin että tavuviiva onkin yhdistävä merkki – samoin kuin ajatusviiva, josta kuulin myöhemmin.

Heti kun opin lukemaan, luin paljon. Kirjasin kaiken isoon ruutuvihkoon. Sata kirjaa tai 30 000 sivua vuodessa meni helposti. Vuosien myötä tutustuin Tarzaniin, Viisikkoon ja moniin muihin kirjallisiin hahmoihin. Ruutuvihkoni vilisi kirjailijoiden nimiä Astrid Lindgernista Alistair MacLeaniin, Mika Waltarista Simone de Beauvoiriin ja Agatha Christiestä Aleksis Kiveen.

Hyvin pian ymmärsin mikä voima kirjoilla, tarinoilla, sanoilla ja lopulta yksittäisillä kirjaimillakin on. Kirjat, lukeminen ja kirjoittaminen oli parasta mitä tiesin. Kirjat veivät minut toisiin elämiin, toisiin maihin, aikakausiin, ihan minne tahansa mihin tahansa hahmoihin. Kirjojen avulla opin tietämään paljon myös itsestäni. Kirjailijat opastivat minua kirjoillaan, lohduttivat ja rohkaisivat kun oli sen aika, rauhoittivat kun halusin, muuttivat käsityksiäni ja asenteitani, mullistivat elämäni ja maailmani. Pelkillä sanoilla.

Myöhemmin, kun olin tehnyt pitkän uran toimittajana, ryhtynyt kirjojen kustantajaksi ja luovan kirjoittamisen opettajaksi, opiskelin kirjallisuusterapiaa. Se avasi aivan uuden väylän sanan mahdollisuuksiin ja opetti näkemään kaiken sanankäytön uudessa valossa.

”Alussa oli sana” tarkoittaa minulle, että kaiken takana on sana tai jokin sanallistettavissa oleva ajatus tai tunne. Sanat ovat kohtalomme, kuten voidaan nähdä esimerkiksi Aleksis Kiven elämässä. Ilman sanankäyttöä ei olisi olemassa sitä Aleksis Kiveä jonka tunnemme. Ilman Aleksis Kiveen ja hänen sanoihinsa kohdistunutta sanankäyttöä Aleksis Kiven elämä olisi ehkä edennyt toisin. Sanoilla rakennetaan ja tuhotaan, tieten ja tietämättä.

Arkkitehtuuria ja sanankäyttöä yhdistää paitsi luovuus ja hahmon luominen, myös käyttötarkoitukseen soveltuva kiteyttäminen. Eliel ja Eero Saarisen arkkitehtuuri tuskin olisi niin tunnettua ja arvostettua, ellei se olisi onnistunut toteuttamaan jotain joka täyttää paikkaan ja aikaan kohdistuvat tarpeet. Sama pätee Loja Saarisen tekstiilitaiteeseen. Kaiken ytimessä on luovuus ja oivaltavuus, eikä vain teoksen ja tekijän, vaan myös kokijan, katsojan ja lukijan luovat oivallukset.

Taiteen ikuisuuskysymys myös kirjallisuudessa on, milloin teos on valmis. Onko kirja valmis kun kirjailija on sen kirjoittanut vai kun kirjapaino on painanut. Vai onko se valmis vasta kun joku on lukenut sen. Vai silloin, kun lukeminen on tehnyt tehtävänsä: antanut lukijalle elämyksen, sysäyksen ajatteluun tai koonnut hänen kokemustensa hajanaisen palapelin kirjan tarinan tarjoamiin raameihin, antanut lohtua suruun, hälventänyt epävarmuutta uudella näkökulmalla tai auttanut tekemään valintoja – kun teos on löytänyt paikkansa jonkun elämässä.

Tavoitteiden, toiveiden ja unelmien sanallistaminen voi loksauttaa nykyhetkessä jotain paikoilleen. Se voi auttaa saamaan hengen päälle, ottamaan asenteen jolla jaksaa edetä. Sen taidon löytäminen voi olla tärkeämpää kuin konkreettisen päämäärän saavuttaminen. Voimaa antavat sanat ovat hoitavia ja auttavia sanoja. Ja mikä parasta, ne sanat ovat jo meillä, emme ehkä vain ole vielä sanoneet, lukeneet tai kirjoittaneet niitä vielä.

Heikki Savola

kirjoittaja on sekä kustannustoimittaja että kehon ja mielen terapeutti (kirjallisuusterapiaohjaaja, ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti, sanataideohjaaja, meditaatio-ohjaaja, diplomivyöhyketerapeutti, koulutettu hieroja)