Hoiva tuo näkyville meidän välisen suhteisuutemme. Mitä hoivan ele tarkoittaa? Voiko se vapauttaa meidät siitä, miten yhteiskunta redusoi meidät pelkäksi funktioksi tai kategoriaksi? Voiko hoivallisuus palauttaa meidät inhimillisen kokemuksen ytimeen?

Kun yhteiskunta toimii haltuunottamalla ja instrumentalisoimalla, subjektin kokemus pelkistyy arvoa tuottavaksi, dehumanisoiduksi koneen osaksi. Voiko hoivan ele vapauttaa meidät tästä? Hoivallisuus toimii nimenomaan päinvastaisella logiikalla kuin välineellistäminen. Hoivaamalla jotakuta kutsut esiin tämän ihmisen sisäisen todellisuuden, joka uinuu hänen ytimessä. Se on kurkottamista kohti hänessä olevaa jaettua pyhyyttä. Hoiva on siis toisen olemassaolon kohtaamisen tapa, joka toimii eri ontologisella logiikalla kuin yhteiskunnallinen haltuunotto. Hoivalla ei ole päämäärää; se ei ole lineaarinen prosessi vaan horisontaalista olemista, siihen kiinnittymistä, mikä on välittömässä läheisyydessä totta.

Millä tavalla tämä hoivan syvä inhimillinen kosketus voi vapauttaa esimerkiksi marginalisoidun ihmisen toiseuttavalta ja erillistävältä katseelta, jonka kautta hän on alkanut nähdä itsensä ja jonka juuret ovat yhteiskunnan toiseuttavassa mekanismissa?

Muutimme perheeni kanssa Suomeen ollessani kolmevuotias. Revimme juuremme irti maaperästä, joka meitä kannatteli, toivoen parempaa elämää. Tämä siirtymä jätti meidät liminaalitilaan, jossa identiteetti alkaa hiljalleen etääntyä siitä, minkä varaan se on rakentunut. Tämä hienovarainen eksistentiaalinen kriisi luo särön minuuden jatkumoon. Se on kuin haava, joka näkymättömänä vuotaa samalla, kun yritämme sulautua osaksi uutta ympäristöä. Ympäristöä, joka toimii kuin peili, joka paljastaa meidän ulkopuolisuutemme ja kertoo, että se, missä me olemme, on ei-missään: kahden maailman välisessä tilassa, tyhjiössä, jota asuttaa vain meidän perheemme.

Se on yksinäinen paikka olla, jonne kantautuu vain varjoja maailmasta, johon haluamme kuulua. Miltä olisi näyttänyt se utopistinen, kollektiivisesti hoivaava yhteiskunta, joka olisi pysähtynyt kantamamme haavan äärelle? Rauha syntyy siitä, kun kurottaa kohti apua tarvitsevaa rakkaudella. Näin hoiva kulkee kahteen suuntaan.

Kun ihminen elää ulkoa määritellystä identiteetistä käsin, hoivallinen läsnäolo näkee ihmisen kokonaisena. Kun yksilö pelkistetään yhteen identiteettiin, hänen moniulotteisuutensa kuolee.. Maahanmuuttajalta, joka nähdään vain resurssina, kielletään hänen jumalallinen voimansa. Samalla toiseuttava yhteiskunta kieltää sen myös itseltään.

Hoivalliset tilat ja yhteisöt palauttavat yksilölle äänen. Se on symbolinen uudelleensyntyminen, minä-tarinan eheytyminen. Oman elämän voiman äärelle palaamista, heräämistä todellisuuteen, joka kurkottaa yli minuuden rajojen ja kutsuu esiin olemassaolon sykkivän eloisuuden, jonka todistaminen on henkemme puhtainta eliksiiriä. Se on parannuslääke aikamme kirouksille, jotka sokaisevat meidät näkemästä toisiamme. Se mahdollistaa mielten kosketuksen, jonka avulla voimme kokea, miten kaikki syntyy yhä uudelleen, ja nähdä, että jokainen hetki on tämän luomisvoiman siunaama.

Hoiva on toimintaa, joka ei tähtää arvon tuotantoon, ja siksi se on yhteiskunnan näkökulmasta näkymätöntä: asiaa, jota ei voi mitata ja jolle ei siten voi asettaa arvoa.

Jos työ muuttuu pelkäksi selviytymiseksi ilman symbolista arvostusta – eli kokemusta siitä, että työ on yhteiskunnallisesti merkityksellistä – silloin subjektin suhde omaan haluun alkaa rapautua, sillä meillä ei ole tällöin tilaa omalle halullemme eikä resursseja toteuttaa sitä tai tutkia sitä. Selviytyminen vie kaiken energian, sillä se kiinnittyy kuluttavaan toistoon.

Yhteiskunnallisen erikoistumisen myötä elämänpiiri kapenee ja yksipuolistuu, jolloin yksilöllä on vähemmän mahdollisuuksia kulkea kohti merkityksellisiä kokemuksia. Erikoistuminen luo mekaanisuutta, jossa jokainen askel on varma, ennalta määritelty, jolloin jää vähemmän tilaa keskeneräisyydelle ja epävarmuudelle, jotka ovat kuin happea tulelle. Ilman niitä tuli sammuu ja jäljelle jää vain pimeyttä.

Erikoistuminen on hyödyllistä silloin, kun elämme yhteiskunnassa, joka jatkuvasti pyrkii kohti mitattavissa olevaa kasvua. Tämä pakonomainen pyrkimys kohti kasvua kumpuaa kollektiivisesta eksistentiaalisesta epävarmuudesta, kuoleman kieltämisestä. Se on lineaarista olemista, joka pohjimmiltaan pakenee sitä, minkä horisontaalinen oleminen tuo meille näkyväksi: rajallisuutemme ja hetkeneräisyytemme, sen, että kuolema on jatkuvasti läsnä muistuttamassa meitä siitä, ettemme voi pitää mitään ominamme.

Hoiva palauttaa myös kuoleman arkiseen kokemukseen. Se suhteuttaa kokemuksemme tämän rajallisuuden piiriin, josta käsin tarkasteltuna elämän mystinen ulottuvuus astuu esille. Hoiva kutsuu meidät siis kohti epävarmuuden taianomaista maastoa. Se kutsuu meidät myös jakamaan tämän epävarmuuden vimmaisen voiman muiden kanssa, jotta elämä pääsee uusintamaan itseään. Kohdata itsemme ja toisemme keskeneräisinä on suurin lahja, minkä voimme jakaa.

Hoiva on kanssaolemista. Miten olla sellaisen kanssa, joka kärsii? Luonto, ympäristö, traumat, ekokatastrofi – kaikki nämä hädän eri ilmenemismuodot kutsuvat meidät pysähtymään niiden äärelle ilman reaktiivista kieltämistä tai pakenemista apaattiseen toivoon – Staying with the Trouble, kuten filosofi Donna Haraway asian ilmaisee. 

Mitä syntyy siitä käsin, mikä on? Mitä meiltä vaaditaan, että voimme olla tämän epävarmuuden kanssa? Mitä se meille tekee? Mikä on tämä henkinen prosessi, jonka se laukaisee liikkeelle? Miten rakentaa uutta maailmaa epävarmuudesta käsin?

Hoiva on kyky katsoa tätä sekasortoa ja tuhoa ja nähdä kaiken sen keskellä se ääretön rakkauden potentiaali, joka läpileikkaa kaiken ja sitoo kaiken yhteen. Hoiva on kykyä kiinnittyä tähän olemassaolon rakkaudelliseen laatuun jokapäiväisessä elämässä. Ennen kaikkea se on tietoista harjoittamista, itsensä jatkuvaa uudelleen avaamista muille, jotta voisimme elää ja kuolla yhdessä, jaetusti, niin että olemassaolomme tulee tämän jaetun maaperän kannattelemaksi.

Ja ennen kaikkea se on toimimista tästä käsin: kyvyn kultivoimista vastata siihen, mitä tämä suhteellisuus maailman kanssa meiltä pyytää.

Hoiva palauttaa suhteisuuden kokemuksen ihmiselle, joka muuten kokee olevansa tuottaja.

Hoivaava läsnäolo ja katse siis muuttavat sitä symbolista kenttää, jossa ihminen näkee itsensä. Ihminen määräytyy katseen kautta, ja jos hän on tottunut näkemään itsensä vain toiseuttavan katseen kautta, silloin hänen oma subjektiutensa hämärtyy. Identiteetti kiinnittyy rajojen sisälle asetettuun positioon, mutta hoivallisuus palauttaa subjektin avoimeksi, prosessuaaliseksi yksilöksi. Se avaa jälleen horisontin ja sitä kautta mahdollistaa kannattelevampaan merkityskenttään kiinnittymisen.

Hoivallinen oleminen on toiseuden purkautumista kohti yhteistä, jaettua välillisyyttä.

Moderni yksilö redusoi sosiaalisen maailman yksilön käytettävissä olevaksi objektiksi.

Kun kuljemme maailmassa haalien objekteja, jotka asetetaan minuuden jatkeiksi, silloin suhteellisuuttamme määrittelee välineellisyys. Asioiden arvo määrittyy täten sen kautta, miten ne laajentavat minuuskokemustamme. Keskiössä on näin ollen kysymys siitä, mitä minä saan, ja kokemus siitä, mitä minä annan, hautautuu tämän omistamisen halun alle. Kun antaminen ja saaminen ovat tasapainossa, silloin avautuu välillisyydestä käsin nouseva, ennakoimaton yhteinen jaettu tila jonka kautta elämän libidinaaliset voimat pääsevät vapaasti virtaamaan. 

Ilman avautumista jaetuille tiloille rakennamme vain erillistä saareketta, individuaalia, emmekä tunnista, että me olemme maailman omia ja näin ollen meillä on kyky luoda ja muovata tätä maailmaa. Yksilö ottaa siis haltuun sen, minkä kokee häntä hyödyttävän, ja näin maailma näyttäytyy resurssina, jota on kulutettava, jotta voimme ylläpitää minuuden kokemusta.

Tämä kokemus ei tavoita keskinäisriippuvuutta, sillä haltuun otettu objekti näyttäytyy itsenäisenä. Hoivallinen oleminen palauttaa arkiseen tietoisuuteen ymmärryksen siitä, ettei mikään asia seiso täysin omilla jaloillaan, vaan nojaa moninaiseen riippuvuussuhteiden verkostoon. Ei minua ilman muita. En istuisi tässä kirjoittamassa tätä ilman sitä jatkuvaa ihmetystä mitä läheiset ihmiset minussa herättävät. Heidän tarmo, uteliaisuutensa, herkkyytensä ja kyky kantaa vastuuta ovat toimineet minulle kuin majakka myrskyn keskellä. Nämä asiat olen voinut todistaa toisissa vain koska meillä on ollut jaettuja tiloja joissa jokaisella on mahdollisuus tuoda näkyviin omat prosessuaaliset itsensä. 

Hoivallisella olemisella tunnistamme, että tapahtuma ja valinta ovat aina suhteessa muihin. Sen, mitä teen itselleni, teen siis myös muille. 

Läsnäolo tekee maailmasta suhteen, johon osallistua. Spektaakkeli tekee maailmasta objektin, jota katsotaan. Hoiva on tämän osallistavan läsnäolon keskiössä, sillä siinä me kannattelemme olemassaolon haurautta ja näemme sen olevan riippuvaista meidän toiminnastamme.

Näemme tarkasti miten toimintamme vaikuttaa maailman rakentumiseen ja sitä kautta siihen, miten tämä rakentuminen ylläpitää tai tuhoaa meidät.